Suomalaisen puhallinmusiikin historia pähkinänkuoressa
Suomalaisen puhallinmusiikin historia ulottuu sotilassoittokunnista ja 1800-luvun torviseitsikoista nykypäivän sinfonisiin puhallinorkestereihin, nuoriso-orkestereihin ja monipuoliseen harrastustoimintaan. Matkan varrella puhallinorkesteri on ollut niin juhlamusiikin esittäjä, kansanvalistuksen väline, yhdistystoiminnan sydän kuin itsenäinen konserttimusiikin kokoonpano.
Eurooppalaiset juuret
Nykyisen puhallinorkesterin edeltäjänä voidaan pitää 1700-luvun Harmoniemusik-kokoonpanoa, johon kuului tavallisesti oboeita, klarinetteja, fagotteja ja käyrätorvia. Ranskan vallankumouksen jälkeen 1700- ja 1800-lukujen taitteessa tarvittiin suurempia ja äänekkäämpiä orkestereita ulkoilmajuhliin ja yhteiskunnallisiin tilaisuuksiin. Samalla musiikki siirtyi hoveista ja kirkoista yhä laajemman yleisön kuultavaksi. [1]
1800-luvulla puhallinsoittimet kehittyivät nopeasti. Vaskisoittimien venttiilikoneistot, uudet puu- ja vaskipuhaltimet sekä esimerkiksi saksofoni mahdollistivat yhä monipuolisemman orkesterisoinnin. Puhallinorkestereista tuli Euroopassa merkittäviä musiikin välittäjiä: ennen radiota ja äänitteitä juuri soittokunnat veivät ooppera-, orkesteri- ja muuta taidemusiikkia suuren yleisön kuultavaksi. [1]
Sotilassoittokunnista suomalaisen musiikkielämän rakentajiksi
Suomessa puhallinmusiikin varhaisvaiheet liittyivät vahvasti sotilasmusiikkiin. Autonomian aikana suomalaisen sotaväen organisaatio muuttui useaan kertaan, joten myös sotilassoittokuntien toiminta oli ajoittain katkonaista. Pisimpään yhtäjaksoisesti toimi Suomen Kaarti, joka toimi eri nimillä vuosina 1819–1905 ja jolla oli koko toimintansa ajan oma soittokunta. [2]
Sotilassoittokuntien merkitys ulottui paljon kasarmien ulkopuolelle. Sotilasmuusikot olivat monilla varuskuntapaikkakunnilla harvoja – joskus jopa ainoita – musiikin ammattilaisia ja osallistuivat aktiivisesti kaupunkien konsertti- ja juhlaelämään. Kaartin muusikoita oli mukana esimerkiksi Maamme-laulun ensimmäisessä esityksessä vuonna 1848, ja Kaartin sekä Meriekipaasin muusikot osallistuivat Fredrik Paciuksen Kung Carls jakt -oopperan kantaesitykseen Helsingissä vuonna 1852. [2]
Suomalainen musiikkielämä sai 1800-luvulla vaikutteita useasta suunnasta. Saksalla oli suuri vaikutus maan ammattimusiikkiin ja musiikkikoulutukseen: ennen 1890-lukua suuri osa Suomen eturivin muusikoista ja musiikkivaikuttajista opiskeli Saksassa, ja Suomessa työskenteli myös saksalaissyntyisiä orkesterimuusikoita. [1] Sotilasmusiikin kautta suomalainen soittokuntakulttuuri oli samalla yhteydessä Venäjän keisarikunnan sotilasmusiikkiin. [2]
Torviseitsikosta koko kansan harrastukseksi
1800-luvun jälkipuoliskolla puhallinmusiikki levisi voimakkaasti sotaväen ulkopuolelle. Kasvava kansalaisyhteiskunta synnytti palokuntia, työväenyhdistyksiä, raittiusseuroja, urheiluseuroja ja muita yhdistyksiä – ja monien niiden yhteyteen perustettiin oma torvisoittokunta. [2][3]
Suomalaisen puhallinmusiikin erityispiirteeksi muodostui torviseitsikko eli vaskiseptetti. Suomen Kaartin kapellimestari Adolf Leander ja hänen soittokuntansa vääpeli Antti Ahonen olivat keskeisessä asemassa kokoonpanon kehittämisessä. Leander oli myös Helsingin musiikkiopiston, nykyisen Taideyliopiston Sibelius-Akatemian edeltäjän, ensimmäinen vaskisoiton opettaja. [2][3]
Seitsikko osoittautui käyttökelpoiseksi kokoonpanoksi myös pienille paikkakunnille ja uusille yhdistyksille, ja sitä varten syntynyt ohjelmisto levisi laajalle ympäri Suomen. 1900-luvun alussa suomalainen puhallinmusiikkikenttä koostui lähes kokonaan torviseitsikoista ja niihin pohjautuvista suuremmista vaskisoittokunnista. [3]
Torvisoittokunnasta tuli samalla eri yhteiskuntaryhmiä yhdistävä harrastus. Puhallinmusiikki kytkeytyi tiiviisti suomalaisen yhdistys- ja kansalaisyhteiskunnan kasvuun, ja torviseitsikon vaikutus jäi elämään sekä orkestereiden kokoonpanoissa että ohjelmistossa pitkälle 1900-luvulle. [2][3]
Kohti nykyaikaista puhallinorkesteria
Autonomian ajan lopussa kansallinen sotaväki lakkautettiin, mutta soittokuntaperinne ei kokonaan katkennut. Merkittävä sillanrakentaja oli kapellimestari Alexei Apostol, joka kokosi 1900-luvun alussa entisistä sotilasmuusikoista Helsingin torvisoittokunnan. Itsenäistymisen jälkeen Apostolista tuli vuonna 1919 Suomen armeijan ensimmäinen ylikapellimestari. [2][3]
Itsenäisen Suomen sotilassoittokuntien kokoonpanoja ryhdyttiin kehittämään vaskivoittoisista torvisoittokunnista kohti varsinaisia puhallinorkestereita. Vuonna 1926 sotilassoittokunnat määrättiin siirtymään uusiin kokoonpanoihin, joissa olivat mukana puupuhaltimet, vaskipuhaltimet ja lyömäsoittimet. Uudistus edellytti myös järjestelmällistä soitto-oppilaskoulutusta. [3]
Vanha torviseitsikkoperinne eli silti pitkään erityisesti harrastajakentällä. Suomalaisten puhallinorkestereiden ohjelmisto koostui vuosikymmenten ajan suurelta osin marsseista sekä kapellimestarien tekemistä laulu-, tanssi- ja orkesterimusiikin sovituksista. [4]
1970-luku – kotimainen ohjelmisto ja SPOL
Merkittävä muutos tapahtui 1970-luvulla. Suomalainen alkuperäismusiikki puhallinorkesterille alkoi lisääntyä, ja myös taidemusiikin säveltäjät kiinnostuivat kokoonpanosta. Yksi keskeisistä nimistä oli Einojuhani Rautavaara. Hänen ja muiden aikakauden säveltäjien teokset olivat usein vaativia, eivätkä ne vielä saavuttaneet laajasti harrastajaorkestereita, mutta uusi suomalainen puhallinorkesteriohjelmisto oli alkanut kasvaa. [4]
Samaan aikaan suomalainen puhallinorkesterikenttä järjestäytyi aiempaa vahvemmin valtakunnallisesti. Suomen Puhallinorkesteriliitto ry (SPOL) perustettiin Tampereella vuonna 1977 tukemaan suomalaista puhallinmusiikkia. [5]
Liiton perustaminen osui ajankohtaan, jolloin suomalainen puhallinorkesterikulttuuri oli muutenkin muuttumassa. Seuraavina vuosikymmeninä niin orkestereiden kokoonpanot, koulutus kuin ohjelmistokin kehittyivät nopeasti.
1980-luku – vanhasta seitsikkoperinteestä uuteen sointiin
1980-luvulla muutos alkoi näkyä yhä selvemmin. Vanhan seitsikkoperinteen viimeiset vaikutukset alkoivat antaa tilaa suuremmille ja soinniltaan monipuolisemmille puhallinorkestereille. Orkesterit kasvattivat kokoonpanojaan ja etsivät uudenlaisia musiikillisia haasteita. [4]
Uutta suomalaista musiikkia syntyi tietoisesti myös nuoriso- ja harrastajaorkestereille. Lasse Eerolan, Harri Wessmanin, Atso Almilan ja Timo Katilan kaltaiset säveltäjät pyrkivät tuomaan modernin sävelkielen keinoja harrastajien ulottuville. [4]
Merkittävä kokeilualusta oli Jyväskylän yliopiston puhallinorkesteri Puhkupillit, joka haastoi nuoria säveltäjiä kirjoittamaan uudenlaista, rytmistä ja nuoria kiinnostavaa puhallinmusiikkia. Harri Mäntysen sekä Jukka ja Markku Viitasaaren tuotannosta muodostui tärkeä osa uudenlaista suomalaista puhallinorkesteriohjelmistoa. [4]
Myös sotilassoittokunnissa alkoi syntyä uudenlaista alkuperäismusiikkia. Esimerkiksi Timo Hytösen 1980-luvun puolivälissä säveltämä Sininen paraati avasi tietä modernimmalle suomalaiselle marssimusiikille. [4]
1990-luku – suuri murros
1990-lukua voidaan pitää yhtenä suomalaisen puhallinmusiikin suurista murroskausista.
Suomalaisen musiikkikoulutuksen korkea taso alkoi näkyä orkestereissa: harrastajapuhallinorkestereiden taso nousi nopeasti, ja yhä useammat kokoonpanot kiinnostuivat sinfonisesta puhallinorkesterimusiikista. Samalla nuoriso-orkestereiden ohjelmistoon tuli yhä enemmän rytmi- ja populaarimusiikin vaikutteita. Uuden musiikin tarve synnytti kokonaisen uuden säveltäjäsukupolven, joka kirjoitti teoksia niin aloittelijoille kuin pitkälle edistyneille orkestereille. [4]
Sotilassoittokunnat toimivat tärkeinä alueellisina yhteistyökumppaneina musiikkioppilaitoksille ja harrastajaorkestereille. Puolustusvoimien varusmiessoittokunta perustettiin vuonna 1990, samana vuonna järjestettiin ensimmäinen Hamina Tattoo. Varusmiessoittokunnasta muodostui tärkeä kohtaamispaikka nuorille puhallinmuusikoille ja tuleville ammattilaisille. [4]
Myös uusia korkeatasoisia harrastajaorkestereita syntyi. Esimerkiksi vuonna 1995 perustettu Helsinki Symphonic Winds sekä Seinäjoen ja Lahden sinfoniset puhallinorkesterit ja Tampereen Pyynikin Puhaltajat tarttuivat aktiivisesti uuteen kotimaiseen ohjelmistoon ja myös levyttivät sitä. [4]
SPOLin asema puhallinmusiikin valtakunnallisena erikoisjärjestönä vahvistui. Liitto ryhtyi julkaisemaan nuotteja ja tekemään yhteistyötä muiden musiikkijärjestöjen kanssa. Puhallinpäivät järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1992, ja myös puhallinorkesterikilpailut sekä koulutustoiminta vahvistuivat. [4]
Samalla syntyi uusia suomalaisia nuottikustantajia. Esimerkiksi vuonna 1995 perustettu Blosari ja vuonna 1998 perustettu 7ikko keskittyivät kotimaisen puhallinmusiikin julkaisemiseen ja toivat esiin uusia säveltäjiä. [4]
1990-luvulla myös laajemmin tunnetut suomalaiset säveltäjät alkoivat kirjoittaa puhallinorkesterille. Aulis Sallinen sävelsi Palace Rhapsodyn vuonna 1996 ja Kalevi Aho Tristian vuonna 1999. Jukka Linkolan ja Jukka-Pekka Lehdon kaltaiset säveltäjät puolestaan rakensivat laajaa puhallinorkesterituotantoa, joka vakiintui sekä harrastaja- että ammattiorkestereiden ohjelmistoon. [4]
2000-luvulta kansainväliselle kentälle
2000-luvulla suomalainen puhallinorkesterikulttuuri vahvistui edelleen. Merkittävä askel otettiin vuonna 2001, kun Sibelius-Akatemia käynnisti yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa puhallinorkesterinjohdon koulutuksen. Koulutuksesta valmistuneet kapellimestarit ovat sittemmin toimineet niin sotilas- kuin harrastajaorkestereiden johtajina. [4]
Samana vuonna perustettu Sisu-puhallinorkesteri kokosi yhteen edistyneitä harrastajia, musiikinopiskelijoita ja ammattilaisia eri puolilta Suomea. Orkesteri ryhtyi myös aktiivisesti tilaamaan uusia teoksia suomalaisilta säveltäjiltä. [4]
Uuden musiikin tilaamisesta tuli muutenkin tärkeä osa suomalaista puhallinorkesterikulttuuria. Sotilas- ja harrastajaorkesterit ovat tilanneet teoksia niin puhallinmusiikkiin erikoistuneilta tekijöiltä kuin muun taidemusiikin säveltäjiltä. Puhallinorkesterille ovat kirjoittaneet esimerkiksi Atso Almila, Kalevi Aho, Paavo Heininen, Mikko Heiniö, Uljas Pulkkis, Olli Virtaperko, Sampo Haapamäki, Kirmo Lintinen, Jukka-Pekka Lehto, Timo Forsström ja Jukka Viitasaari. [4]
Suomalaisen puhallinmusiikin kansainvälinen näkyvyys on samalla kasvanut. Suomalaisia teoksia on palkittu kansainvälisissä sävellyskilpailuissa ja julkaistu ulkomaisten kustantajien kautta. Esimerkiksi Jukka Viitasaaren ja Jukka-Pekka Lehdon teokset ovat menestyneet kansainvälisissä sävellyskilpailuissa. [4]
Ammattikenttä on kokenut myös suuria rakenteellisia muutoksia. Puolustusvoimien soittokuntauudistukset huipentuivat vuonna 2013 seitsemän soittokunnan lakkauttamiseen, jolloin ammattimaisten sotilassoittokuntien määrä väheni kahdestatoista viiteen. Samalla jäljelle jääneiden soittokuntien kokoonpanoja vahvistettiin täysimittaisen sinfonisen puhallinorkesterin suuntaan. [4]
Elävä perinne jatkuu
Suomalainen puhallinmusiikki on runsaan kahdensadan vuoden aikana muuttunut perusteellisesti. Sotilassoittokunnista kasvoi 1800-luvulla torvisoittokuntaliike, torviseitsikosta koko kansan harrastus ja vähitellen puu- ja vaskipuhaltimet sekä lyömäsoittimet yhdistävä moderni puhallinorkesteri.
Nykyinen suomalainen puhallinmusiikki elää monessa ympäristössä: ammattisoittokunnissa, musiikkioppilaitoksissa, nuoriso- ja harrastajaorkestereissa, projektiorkestereissa sekä pienemmissä puhallinyhtyeissä. Ohjelmisto ulottuu marsseista ja viihdemusiikista laajaan alkuperäiseen konserttimusiikkiin.
Yksi asia on kuitenkin säilynyt läpi historian. Puhallinmusiikki on Suomessa ollut poikkeuksellisen vahvasti yhteisöllistä musiikkia. Sitä on soitettu armeijassa ja työväentaloilla, palokunnissa ja kouluissa, puistoissa ja konserttisaleissa. Ammattilaiset ja harrastajat ovat vaikuttaneet toistensa rinnalla, ja uudet soittajasukupolvet ovat kasvaneet orkestereissa osaksi elävää musiikkiperinnettä.
Siinä on myös suomalaisen puhallinmusiikin tulevaisuuden perusta.
Lähteet
[1] Ruusuvuori, Sami: Puhallinmusiikin historia. Historiakooste. Kooste käsittelee puhallinorkesterin eurooppalaista kehitystä Harmoniemusikista nykyaikaiseen sinfoniseen puhallinorkesteriin sekä muun muassa saksalaisen musiikkikulttuurin vaikutusta Suomeen. (pdf-tiedosto, koko 467 kt)
[2] Suomalaisen sotilasmusiikin historiahanke: Autonomian aika: Torvisoittokuntien vuosisata Suomessa. Historiahankkeen verkkoartikkeli, 2017.
[3] Suomalaisen sotilasmusiikin historiahanke: 1900–1926: Puupuhaltimet tulevat. Historiahankkeen verkkoartikkeli, 2016.
[4] Laitinen, Kari: A Shape of Finns to come – Three decades or so of new Finnish wind band music. Englanninkielinen käännös Jaakko Mäntyjärvi. Artikkeli suomalaisen puhallinorkesterimusiikin kehityksestä 1970-luvulta 2020-luvulle.
[5] Suomen Puhallinorkesteriliiton historiatieto: Suomen Puhallinorkesteriliitto ry (SPOL) perustettiin Tampereella vuonna 1977 tukemaan suomalaista puhallinmusiikkia.
Tutustu ja lue lisää alkuperäisartikkeileista ja lähteistä:
Puhallinmusiikin historia suomeksi, koosteen laatinut Sami Ruusuvuori (pdf-tiedosto, koko 467 kt)
Suomalaisen puhallinmusiikin historia englanniksi, artikkelin laatinut Kari Laitinen (laaja pdf-tiedosto, koko 36,2 Mt)
Suomalaisen sotilasmusiikin historiahanke (Ampuja & Aukia) https://sotilasmusiikki.wordpress.com/
Kari Laitisen väitöskirja, https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/cc378c7a-504e-4546-9dcb-a91f81b3dfa7/content